Yleisöäänestyksen voittajaksi selviytyi tarina supikoirasta. Tämä tapahtui 1990-luvun lopulla, jolloin supikoirat eivät olleet vielä niin mahdoton ongelma kuin nykyään.
***
Lapsena paras ystäväni oli saksanpaimenkoira nimeltä Eetu. Se tuli meille pentuna, kun olin muistaakseni 13-vuotias. Eetun oikea omistaja oli Puolustusvoimat ja meidän tehtävämme oli vain kasvattaa se.
Kiinnyin koiraan kovasti, kuljeskelin sen kanssa pitkin metsiä kilometritolkulla ja vollotin tietenkin silmät päästäni, kun se piti aikanaan viedä Niinisaloon.
Mutta eipä tullutkaan Eetusta sotakoiraa. Testeissä todettiin, että sen selkä ei olisi kestänyt painavien taakkojen vetämistä. Eetu palasi meille ja sain jatkaa reissujani sen kanssa.
Eetu oli paimenkoiraksi hämmästyttävän riistaverinen. Kerran nuorena kloppina se nappasi oravan kesken lenkkimme. Tästä minulle ja Eetulle tuli hieman erimielisyyksiä, mikä johti siihen että minulla oli hetken päästä reikä kädessäni ja pääsin tutustumaan Keuruun terveyskeskuksen elämäänsä kyllästyneeseen lääkäriin. Jäykkäkouristuspiikki sattuu muuten enemmän kuin koiran purema.
Se oli ainoa kerta, kun Eetu minua puri. Toki ymmärrän, kun kerrankin olisi ollut mehukasta oravaa tarjolla iänikuisten kuivien nappuloiden sijaan. Kyllä minäkin puolustautuisin, jos joku yrittäisi vaihtaa suklaalevyni rusinoihin.
Yhdellä retkellä eksyin sähkölinjalla kasvavaan tiheään vesakkoon. Kiipesin ison kiven päälle tähystämään kulkusuuntaa. Eetulle tämä ei jostain syystä sopinut, vaan se alkoi haukkua niin maan perkeleesti minua. Käänsin katseeni alaspäin että piruako yhtäkkiä rähiset, mutta koiran sijaan huomasin jalkojeni juuressa päätään ikävännäköisesti kohottelevan kyyn. Noin 30 sekuntia myöhemmin olimme Eetun kanssa jo kymmenen kilometrin päässä. Sen koommin en siihen vesakkoon eksynyt.
1997 sain ensimmäisen kännykkäni. Se oli Nokia 3110, hieno ja kätevä puhelin ilman turhia ylellisyyksiä. Se ei aiheuttanut tarpeettomia addiktioita. Facebookin keksijäkin oli tuohon aikaan vasta vaipoista päässyt.
Syystä, jota en enää muista, laitoin kuitenkin puhelimen taskuun eräänä päivänä, kun lähdin taas Eetun kanssa lenkille. Oli sunnuntai ja nätti syyspäivä. Kävelimme hiljaisessa maalaismaisemassa tuttuja reittejä. Tiesin metsäautotiet, joilla koiraa saattoi pitää vapaana. Tämmöiselle tienpätkälle käännyin Eetun kanssa.
Lompsin omissa ajatuksissani tietä pitkin ja Eetu nuohosi pusikoita muutaman metrin päässä edelläni. Riistaverisyydestään huolimatta se ei ollut sitä tyyppiä, joka kuuroutuu ja katoaa, kun saa vainun jostain (toisin kuin myöhemmät terrierini, joista kerron toiste).
Yhtäkkiä Eetu loikkasi suorilta jaloilta ojaan ja siellä alkoi hirveä rähäkkä. Hyvä etten saanut halvausta. Ryntäsin perään ja nappasin koiran kiinni. Minkä ihmeen kanssa se tappeli?
Ojan pohjalla oli hieman lihavaa kissaa suurempi mustanruskea karvamytty, joka haisi raadolta. Mikä, jumalauta? Kävikö sille huonosti vai oliko se – hajusta päätellen – jo valmiiksi kuollut?
Otus käänsi loimuavan vihaiset silmänsä minuun. Säpsähdin vähän, mutta tunnistin sen heti supikoiran pennuksi, vaikka en ollut sellaista koskaan nähnytkään. Mietin, mitä tekisin. En ollut varma, oliko se loukkaantunut. Terveystarkastus ei oikein siinä paikassa tullut kyseeseen. Eihän pikkuista voinut jättää ojaan kitumaan. Koiran omistajana katsoin olevani vastuussa tästä avuttomasta luontokappaleesta. Niinpä tein ainoan loogisen siirron: riisuin hupparini ja kääräisin huomattavasti eri mieltä olevan supikoiran siihen.
Tämän jälkeen hälytin äitini paikalle kuuden kilometrin päästä. Hän tuli autolla ihmettelemään että mihin pulaan olin taas joutunut. Selostin tilanteen ja laitoin supikoiraburriton auton takaluukkuun.
Potilas päätyi takapihallemme isoon kanihäkkiin, jonka asukkaat olivat siirtyneet taivaallisille porkkanapelloille jo tovi sitten. Tarkoitus oli, että se saisi toipua rauhassa ja pääsisi sitten jatkamaan eloaan vapaudessa.
Seuraavana aamuna lähdin kouluun. Kävin tuolloin lukiota toisella paikkakunnalla. Palattuani supikoiraa ei näkynyt missään. Se oli kuulemma kuollut. Tarina (isäni) ei kerro, kuoliko se itsekseen vai avittiko joku asiaa. Toden sanoakseni, en halua edes tietää.
Mietin tätä tarinaa kirjoittaessani, tekisinkö samoin tänä päivänä. Luulen, että olen paatunut noista idealistisista ajoista jonkin verran. Onhan supikoira Suomessa vieraslaji, jolla ei ole juurikaan luontaisia vihollisia. Kanta on päässyt paisumaan niin, että kanalinnutkin ovat jo uhattuna. Supikoirathan mässäilevät mielellään linnunmunilla. Lintukannan pieneneminen taas vaikuttaa pystykorvaharrastukseen ja sitä en kansalliskoiran omistajana katso kovin hyvällä.
PS. Ihmettelen vielä tänäkin päivänä, miten onnistuin käsittelemään kiukkuista supikoiraa paljain käsin niin, ettei se purrut minulle rabiesta.
Villa Mallio 