Ennen muinoin antiikin Kreikassa oli Troijan valtakunta, joka oli ikävä piikki spartalaisten ahterissa. Troijalaislierot jopa kaappasivat Spartan kuningas Menelaoksen puolison, kauniin Helenan, ja linnoittautuivat umpimieliseen kyläänsä niin, ettei sinne päässyt hiirikään. Tai mahdollisesti hiiri pääsi, mutta ei rotta.
Tarina kertoo, että spartalaiset keksivät rakentaa ison puuhevosen, jonka sisään sotilaat ahtautuivat. (Kuvitelkaa, miten tukalaa siellä mahtoi olla. Toivottavasti kukaan ei ollut syönyt kaalilaatikkoa tai hernekeittoa viimeiseksi ateriakseen.) Puuhevonen jätettiin Troijan portille mukamas antautumisen merkkinä.
Troijalaiset menivät vipuun, hajottivat muurinsa ja raahasivat jättiläiskonin keskelle toria. Yöllä, kun koko Troija oli ryypännyt itsensä tiedottomaksi, Spartan ukkelit murtautuivat hevosesta ja valloittivat Troijan. Sen pituinen se.
Miksi kerron tämän teille?
Koska en selvästikään polveudu spartalaisista. Oma Troijan hevoseni nimittäin floppasi pahemman kerran.
Siitä pitäen, kun ystäväni Burrell tiedotti että kiintiörotan paikka on kaikessa hiljaisuudessa täytetty, olen pyrkinyt pyydystämään siimahännän. Koska hiljaa hyvä tulee, olen vain opettanut rotan käymään minkkiloukussa hakemassa iltapalaansa.
Suunnitelma eteni hienosti. Riistakameran dokumentaation perusteella rotta oli jo useampana iltana käynyt aivan loukun perällä asti kauhomassa poskensa täyteen kaninruokaa, jota olen sinne ripotellut.
Vaikka rotta olikin tottunut hakemaan ruokansa loukusta, se oli ilman muuta päätellyt myös, että loukku on epäilyttävä sumppu. Sieltähän ei ole kuin yksi reitti ulos, ja se on erittäin vaarallista. Kauhuelokuvissakin hölmöläiset menevät aina johonkin umpikujaan, mistä ei pääse enää pois, ja sitten mikkihiirinaamariin sonnustautunut sarjamurhaaja ajaa heidän ylitseen ruohonleikkurilla.
Rotta siis käy aina vetämässä posket täyteen sapuskaa ja loikkii saman tien vauhdilla pois loukusta. Päästyään turvallisesti ulkopuolelle se pysähtyy ja mutustaa koko satsin napaansa. Ja sama toistuu.
Pari päivää tätä katseltuani rupesin kärsimättömäksi. Ajattelin että otus saisi jo jäädä loukkuun, joten aivoni ajattelivat nerokkaan juonen.
Kellarin hyllyssä oli keväästä saakka pyörinyt vanha talipallo. Laskelmoin insinöörintarkasti, että jos ripustan talipallon loukun laukaisualustan päälle, niin rotan on pakko asettaa koko painonsa siihen, jolloin loukku varmasti laukeaa. Visioin mielessäni, kuinka rotta nousee takajaloilleen ja tavoittelee talipalloa, jolloin liikehdintä pikku hiljaa saa laukaisumekanismin toimimaan.
Eikö ollutkin mainio suunnitelma? Niin minustakin.
Tänä aamuna menin kanalaan suuret odotukset mielessäni. Heti ovelta näin että loukku oli lauennut. Taputin itseäni olkapäälle: niin sitä pitää!
Sitten kävin laittamassa valot päälle ja hämmästyin.
Loukku oli tyhjä!
Katsoin äärimmäisen tarkkaan, mutta en nähnyt siellä rotan puolikastakaan. Miten otus oli onnistunut laukaisemaan loukun mutta ei itse ollut jäänyt nalkkiin?
Kaappasin muistikortin riistakamerasta ja rynnistin toimistooni tutkimaan sen sisältöä. Tarina alkoi tavalliseen tapaan: rotta ilmestyi kello seitsemän maissa ja nuohosi loukun perinpohjaisesti. Talipallokin kiinnosti, mutta toivomaani reaktiota ei tapahtunut.
Kello 20:19 tapahtui jotain outoa: muistikortilla oli vain sekunnin pätkä, jossa näkyi lauennut loukku. Sitä ennen filmille oli tallentunut loukun perukoilla mussuttava rotta. Seuraava viiden sekunnin pätkä oli kuvattu kello 3:17 ja siinä näkyi hiiri, joka oli pujotellut itsensä loukun kaltereiden välistä herkkuapajalle. Rotan rottaa ei näkynyt enää kello 20:19 jälkeen.
Olen miettinyt pääni puhki. Miksi muistikortilla oli vain sekunnin pätkä, kun kamera on asetettu tallentamaan oletuksena 15 sekunnin pätkiä? Toki kortin muistin täyttyessä pätkät lyhenevät, mutta miksi 15 sekunnin (20:18) ja 5 sekunnin (3:17) pätkien välissä oli sekunnin pätkä?
Ja miksei rottaa näkynyt enää loukun laukeamisen jälkeen? Vaikka se olisikin pelästynyt loukkua, toki se olisi voinut jatkaa rapisteluaan loukun ympärillä. Se katosi kuin savuna ilmaan.
Pitkällisen pohtimisen jälkeen olen päätellyt, että kyseessä on kolmannen asteen yhteys. Muukalaiset kävivät sieppaamassa rottamme! Jäljelle jäi vain tyhjä loukku ja sekunnin videopätkä. Ulkoavaruuden oliot varmaankin skannasivat ylivertaisella laitteistollaan maapallon älykkäimpiä olentoja ja kiintiörottamme kohdalla kaikki sensorit vilkkuivat punaista. En hämmästy.
Ensi yöksi vein loukkuun kolme lihapullaa ja viritin taas kameran. Jos rottaa ei edelleenkään näy, oletan vahvasti että se on parhaillaan reissaamassa käymättömillä korpimailla. Muukalaiset säästivät minulta muiluttamisen vaivan. He olisivat voineet viedä Pertin samalla kyydillä.
Villa Mallio 