Joskus mietin, milloin viimeksi meillä on ollut viikko (tai edes päivä), jolloin ei olisi tapahtunut kerta kaikkiaan mitään. Tiedättekö, sellaisia ajanjaksoja, että herää vain aamulla, katsoo ikkunasta sään ja kiroilee hiljaa itsekseen, koska aina on liian kylmää, kuumaa, kuivaa tai märkää. Silti saattaa aivan onnellisena viettää päivän tavanomaisissa askareissa, ilman että mitään järkyttävää tai työlästä tapahtuu. Illalla menee nukkumaan ja ajattelee, että eipä tullut tänäänkään tehtyä mitään kummoisempaa.
Kun sitten mietin vähän tarkemmin, tulen toki järkiini. Pimahtaisin jos elämäni olisi tuollaista. On ihmisiä, joille tasainen rutiini on hyvä. Ja sitten on ihmisiä, jotka vetävät puoleensa kummallista draamaa pelkällä olemassa olollaan. Kallistunen tuohon draamapuoleen, mutta toivon että se draama on positiivissävytteistä.
Viime päivät ovat totuttuun tapaan olleet täynnä hämmästyttäviä käänteitä.
Ensinnäkin, meille satoi ensilumi, kuten luultavasti koko Suomeen Ahvenanmaata ja Espanjan Aurinkorannikkoa lukuun ottamatta. Lapseni olivat lumesta innoissaan, koska olemme syöttäneet heille härskiä pajunköyttä että kun lumi sataa, joulupukki tulee. Jouduin nyt täsmentämään tätä väitettä, että kun lumi on satanut ja sulanut muutaman kerran, sitten voi alkaa odottaa sitä joulupukkia. Miten olemme onnistuneet kietomaan itsemme tähän valheiden verkkoon? Tämä on mainostajien vika, sillä posti oli jakanut meille jonkun mainoslehtisen, jossa oli joulupukin kuva. Lokakuussa!
Lukutaidoton lapsi lukee tietenkin kuvia kuin muinaiset egyptiläiset hieroglyfejä. Kun postissa tulee joulupukin kuva, se tarkoittaa että joulupukki saapuu kohta.
Lumisateella oli kääntöpuolensa. Kotitiemme tänne Villa Mallioon oli täynnä lunta. Jos haluamme täältä sivistyksen pariin, on ajettava ylämäkeen. Mitenpä selvinnee korealaisvalmisteinen riisikippo parikymmensenttisellä kinoksella kuorrutetusta ylämäestä? Ei selviä.
Olin lähdössä lasten kanssa kiireesti rekoon hakemaan luita koirille ja hunajaa teeheni, kun tämä karvas totuus valkeni minulle. Aikani yritin mäkeä ylös, mutta Kia uhkasi vain luisua naapurin aitaa ja aittaa päin.
Olin huolissani, koska hunaja ja luut uhkasivat mennä sivu suun: reko-jakelu kestää vain puoli tuntia. Rynnistin kotiin hakemaan lumilapion ja kolasin ripeästi tien auki Kialle. Kun pääsimme onnistuneesti mäen päälle varsinaiselle raitille, huomasin että aura oli käynyt avaamassa tien. Sappeni hieman kiehahti, koska tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun työtä vieroksuva aurakuski oli jättänyt meidän tienhaaramme auraamatta.
Jahka olimme selvinneet rekosta ja saaneet onnistuneesti elintarvikkeet kyytiin, laitoin tiekunnan vastuuhenkilöille noottia aurakuskista. Kuskin selitys oli, että ei viitsinyt aurata tietämme, koska hiekat lähtevät liikkeelle, kun tie ei ole alta jäässä. Minä sulle hiekat näytän.
Seuraavana päivänä jäin vielä kertaalleen jumiin, koska lunta oli satanut lisää, eikä aurakuskia näkynyt aamulla. Kun hän oli saanut kaivettua aamunöyhdät navastaan, hän piipahti ystävällisesti auraamaan tiemme puoli yhdeltätoista.
Samaan aikaan olin kanalassa ja tein hämmästyttävän havainnon:
Kesken raivokkaimman sulkasatokauden nuorikot ovat alkaneet munia!
Tein munalöydön pesästä, jota en ollut muutamaan päivään ratsannut, koska siellä ei koskaan istunut ketään. Mutta niinpä vain siellä oli käyty salaa munimassa. Neljästä alhosta varmaan ainakin kolme munii nyt, koska joukossa oli kolme veritahraista munaa. Pesässä oli myös yksi hennon sinivihreä muna, jonka aito väri ei kameraan tallentunut. Tunnistan kaikkien muiden munat, joten sinivihreän on pakko olla jonkun wyandotten. Onko se Grace vai Mae, sitä en tiedä.
Tänä aamuna myös millefleurien pesässä oli jonkun nuoren neidin ensimmäinen muna. Asetan panokseni Seiskalle, koska se on nuorikoista vanhin.
Kyllä taas hivelee kanafarmarin sielua tämmöinen!
Sitten menin viemään lampaille vettä. Ihmettelin, kun aamulla ulos päästämäni Pertti seistä pönötti yksinään lumessa heinävaraston edessä. Tseh, menetkös siitä! Pertti ei yllättäen halunnut liikahtaakaan. Luulin että se oli jäätynyt niille sijoilleen, mutta tulihan siihen liikettä, kun vähän läiskytin käsiä. Saatoin sen omaan kanalaansa ja huomasin, että 4/5 Amatsonista oli kadonnut.
Menin takaisin ulos, mutta en nähnyt jälkeäkään niistä. Höh? Joutuivatko ne kanahaukka-armeijan aamupalaksi?
Sitten muistin heinävaraston, jota Pertti niin virkaintoisesti vahti. Avasin oven ja siellähän kadonneet lamp… siis kanat pitivät torikokoustaan. Ne olivat päässeet varastoon pienestä kolosta, eivätkä toki osanneet enää samaa tietä ulos. En lakkaa ihmettelemästä kanojen älykkyyttä ja samalla ääretöntä typeryyttä. Toisaalta, enhän minäkään osaa neuloa villasukasta muuta kuin resorin.
Meillä on pian yksivuotishääpäivä, joten sen kunniaksi kippasimme lapset mummolaan ja buukkasimme itsellemme romanttisen lauantai-illan kaupunkiin. Tämä tapahtui siis eilen.
Kaikki meni suunnitelmien mukaan siihen saakka, kunnes piti lähteä kaupunkiin. Kävin nopeasti ruokkimassa eläimet ennen pynttäytymistä. Muuten hyvä, mutta havaitsin että Aadolf oli sairastunut.
Itse asiassa se teki kuolemaa.
Aadolf oli jo pidempään ollut vähän omituinen, mutta nyt tilanne oli ottanut selvän käänteen huonompaan. Tarkastelin kukkoa kädessäni, enkä miettinyt kauaa. Yhdellä määrätietoisella kirveen heilautuksella päättyi Aadolfin kärsimys.
Hain puukon ja suolistin sen nopeasti. Sitten menin kukkovainaan kera sisälle ja löysin isännän keittiöstä kuumaliimaamassa lukulasejaan kasaan. Pahaa aavistamatta hän kääntyi katsomaan minua. Nähdessään tuomiseni hän totesi ykskantaan: ”Katkaisit sitten kukolta kaulan.”
Näinpä tein.
Koska en tiedä, mikä Aadolfille tuli, en viitsi siitä sentään meille ruokaa tehdä. Harjoituksen vuoksi halusin kuitenkin sen suolistaa ja kyniä, koska tämä taito on tarpeellinen jokaiselle oman elämänsä kanafarmarille. Laitan entisen Aadolfin myöhemmin uuniin ja tarjoilen koirille.
Kaiken tämän ohessa on Rottasota III jatkunut tasaista tahtiaan. Aamuni ovat alkaneet yleensä riistakameran taltioimaa Avara luonto feat. Villa Mallio -koostetta katsellessa. Noudatan hyväksi havaittua Hannu ja Kerttu -strategiaa: lihotan rottaa, kunnes se on riittävän lyllerö laukaistakseen minkkiloukun. Wait and see.
Villa Mallio 