Kaksi kertaa vuodessa meille eksyy muukalaisia. Ei niitä kalpeita ja isopäisiä koikkeliineja, vaan tavallisen ihmisen muotoisia.
Koska pihamme on kokonaan aidattu, se yleensä jo lannistaa kutsumattomat tontille pyrkijät. Lukutaitoisimmat luovuttavat siinä vaiheessa, kun huomaavat portilla olevan ”Varokaa vahtikoiria” -kyltin.
Elämäänsä kyllästyneet, kunnallisvaaliehdokkaat, hölmöläiset ja virkaintoiset myyntitykit, jotka möisivät vaikka oman mummonsa, marssivat portista kuin ristiretkeläiset Jerusalemiin. Heitä ei pelota edes torpasta kuuluva kumea vahtihaukku, joka tärisyttää mökkiä heidän joka askelellaan.
Kyllä he sitten viimeistään etuovella alkavat itkeä, kun meillä ei ole ovikelloa. Ja kaikista sinnikkäimmät kolkuttelijat poistuvat housupyykille siinä vaiheessa, kun lopulta avaan oven ja pitelen raivokkaasti louskuttavaa, takajaloillaan tempovaa romanialaista kulkukoiraa kaulapannasta sen näköisenä, että otteeni lipeää minä hetkenä hyvänsä.
Ensimmäisenä syksynä täällä kävi yksi mukava naapuri toivottamassa meidät tervetulleeksi. Joitakin kuukausia myöhemmin tuli Nenäpäiväkerääjä. Toisena talvena kävi ikkunamyyjä, jota luulin Jehovan todistajaksi. Kesällä kävi varusmiehiä keräämässä kolikoita veteraaneille. Tänä vuonna oli käynyt vasta ilmakuvien kaupustelija, ja ehdin jo ihmetellä, eikö sitä toista vierasta tulekaan. Tulihan se.
Olin keskittynyt töihin, kun huomasin toimistoni ikkunasta, että pihaan ajoi tyylikkään näköinen citymaasturi. Autossa istui kaksi herraa. Toinen jäi autoon ja toinen jalkautui tiluksille.
Koska elämässä on kuoleman lisäksi vain muutama varma asia, ja Jehovan todistajat ovat yksi niistä, oli tietenkin vain ajan kysymys, milloin ne löytäisivät tänne peräkylillekin. Olen aikoinani kysynyt heiltä, että mitä varten he oikein tunkevat kylään joka paikkaan, vaikka vastaanotto on harvoin lämpöinen. Kuulemma siksi, että jos tänään ei ihmisellä ole uskolle tarvetta, niin huomenna voi jo olla erilainen tilanne, ja silloin heidän hengellinen lohtunsa tulee oikeaan saumaan.
Toki voi miettiä, onko heidän tarjoamansa maailmanlopun odotus juuri sitä, mitä ihminen äkillisen kriisin hetkellä tarvitsee. Toisaalta – mikä olen tuomitsemaan, voihan olla että monikin haluaa antaa omaisuutensa suljetun lahkon haltuun ja alistua kummallisiin rajoituksiin.
Olen kuullut, että Jehovan todistajien paratiisiin mahtuu vain 144 000 ihmistä. Eikö se siinä tapauksessa ole jo täynnä? Minne ne loput menevät? Eikö se ole huijausta, jos luvataan paratiisia ja sitten kun iloissasi kuolet ja leijailet valoa kohti, niin tunnelin päässä roikkuukin kyltti, jossa lukee että paikat täytetty jo vuodesta 1921? Piru vie, mitä peliä tämmöinen on.
Minulla ei ollut tänään hengellisen tyhjyyden tunnetta eikä tarvetta luopua vähäisestä, enimmäkseen kanoista koostuvasta omaisuudestani, joten en viitsinyt keskeyttää työtäni tulijoiden takia. Katselin vain sivusilmällä ikkunasta, mitä pihalla liikkuva heppu puuhasi. Hän ei näyttänyt balttilaiselta rosvolta, tai jos olikin, niin hemmetin hyvin oli naamioitunut.
Hän kierteli portin ulkopuolella ja yritti mitä ilmeisimmin tavoittaa talon paikalla olevat asukkaat, eli minut. Koska setä ei tohtinut astua portista, ymmärsin että hän oli sekä lukutaitoinen että viisas. Hetken jahkailun jälkeen hän nousi autoon ja he ajoivat matkoihinsa.
Pakko myöntää, että kuriton mielikuvitukseni lähti laukkaamaan. Olivatko he todella Jehovan todistajia? Tai Postin lähettämä haastemies? Väestönlaskija? Influenssarokottaja? Desantti? Eviran virkamies? Munakennojen tukkumyyjä? Luonto- ja ympäristökeskuksen ahma-asiamies, joka olisi halunnut siirtoistuttaa ahmoja pellollemme? Museoviraston ylitarkastaja, joka on lukenut blogistani meidän aarteita tulvivasta tunkiostamme? Tai ehkä sittenkin vain edellistä viisaampi ikkunakauppias.
Saammeko koskaan tietää?
Villa Mallio 