3. luukku

Tähän mennessä tapahtunutta: Joulupukin Fiat Punto hajosi E8-tien varrelle Käsivarren Lappiin. Joulupukki hortoili metsän keskellä olevaan rintamamiestaloon, söi kaksi joulutorttua ilman lupaa ja nukahti sopivan leveään keinutuoliin. Hän heräsi siihen, että joku osoitti häntä haulikolla. Samaan aikaan Ylitonttu on lähettänyt kaksi JEKKU:n agenttia Joulupukin perään.

Joulupukki käsitti, että hän oli päällekkäispiippuisen haulikon tulilinjalla. Se näytti olevan Valmet 12/70 ja erittäin hyvin huollettu: piipuissa ei ollut pölyhiukkastakaan. Pukki tarkensi katseensa haulikosta sen haltijaan. Pyssyä piteli mies, jonka silmät olivat kuin kaksi ilkeää pippuria tyhjän keittolautasen pohjalla. Mies oli pukeutunut vanhaan armeijan lumipukuun.

Joulupukki arvioi tilanteen vakavaksi, joten hän päätti keventää tunnelmaa.
– Hohoo! Onkos täällä kilttejä lapsia?
Haulikkoa pitelevä mies ei nauranut. Mitään sanomatta hän viittasi päällään sivummalle sen näköisenä, että Joulupukin oli syytä nousta keinutuolista hyvin hitaasti. Se oli helppoa, sillä kukaan ei pysty nousemaan keinutuolista nopeasti.

Kun Joulupukki oli äheltänyt itsensä pystyyn, haulikkomies näytti kädellään, että nyt mennään eteiseen. Eteisessä mies heitti pilkkihaalarin Joulupukille. Lumipukuisen miehen hiljaisuus alkoi hermostuttaa Joulupukkia. Miksi äijä ei sanonut sanaakaan? Oliko joku suurempi uhka, jonka takia piti vaieta? Oliko vieras valtio hyökännyt Suomeen hänen kalastusretkensä aikana?

Joulupukki ahtautui pilkkihaalariin, mikä ei ollut ihan helppoa, sillä patenttisukkahousut olivat laajenneet lämmössä. Tuotekehitystä pitäisi ehdottomasti jatkaa.
– Onko sinulla puhelinta? Autoni hajosi ja puhelimestani loppui akku. Minun pitäisi soittaa apua, Joulupukki ähelsi pukeutumisen lomassa. Asemies ei piitannut hänen keskustelunavauksestaan, vaan viittasi Pukkia siirtymään ulos.

Ei perkele mikä psykopaatti, ajatteli Joulupukki. Mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hän astui saappaisiinsa ja meni pihalle. Mies tuli perässä ja osoitti navettaan päin.
– Tuonneko? Joulupukki hämmästyi. – Mitä siellä on?

Navetan oviaukko oli matala, sillä se oli rakennettu sodanjälkeisten ihmisten standardien mukaan. Joulupukki kumartui astuessaan ovesta sisään. Navetassa oli lämmin ja siellä haisi eläimille. Asemies tuuppasi hänet yhteen koppiin ja pamautti oven kiinni.

Joulupukki siristeli silmiään hämärässä. Hän näki siellä täällä vaaleita joulukinkun kokoisia pallukoita.
– Mikä ihmeen paikka tämä on?
Ja kuin vastauksena hänen kysymykseensä kopissa alkoi jumalaton kotkotus ja pulputus!

Joulupukki oli teljetty kanalaan.

Hän kumartui katsomaan pienestä likaisesta ikkunasta. Haulikkomies käveli lumisen pihan halki ja meni sisälle taloon. Pukki huokaisi ja laskeutui lattialle istumaan. Oli tilanneanalyysin paikka.

Tuntematon, vaitelias asemies oli kidnapannut hänet keskellä pohjoislappalaista erämaata, eikä kukaan tiennyt, missä hän oli. Ylitontulta kuulostava ääni motkotti Joulupukin päässä: sinä itse tunkeuduit luvatta tuntemattomaan taloon ja söit kaksi joulutorttua. Oliko aivan välttämätön pakko?
– Mutta kun ne tortut olivat hyviä. Eikä niissä ollut luumuhilloa, mutisi Joulupukki. Hän ei ollut varma, oliko sekoamassa. Ensin viikko pienessä veneessä Jäämerellä vailla muita kontakteja kuin hieman originelli vedenhaltija Ahti ja sitten kahden tunnin kävely pimeällä muoniolaisella maantiellä ja nyt viisi minuuttia kanojen keskelle lukittuna.

Mutta Joulupukki ei sekoa. Eikä Joulupukin diplomaattista koskemattomuutta loukata. Paitsi että loukattiin parasta aikaa.

Tilanne oli ennenkuulumaton. Vuosisataisen historiansa aikana Joulupukki oli kulkenut maailman pahimmilla konfliktialueilla, Jerusalemin piirityksestä Sipilän hallitukseen, eikä ikinä koskaan milloinkaan kukaan ollut nostanut sormeaan häntä vastaan.

Luultavasti siksi, että punavalkoisessa virka-asussaan hänet oli helppo tunnistaa. Nythän hänellä oli yllään kalanhajuinen pilkkihaalari ja koinsyömä ketunkarvalakki. Partakin oli ruokkoamaton ja täynnä ties mitä ongenkoukkuja. Pukki ymmärsi tuskallisen selvästi näyttävänsä kiertävältä kulkumieheltä, eikä arvovaltaiselta Joulun lähettiläältä.

Jonkun aikaa hämärässä kanalassa istuttuaan Joulupukki kuuli auton ääntä. Hän valpastui tihrustamaan ikkunan läpi. Pakettiauto lipui pihatietä pitkin ja parkkeerasi talon eteen. Autosta purkautui kolme aikuista ja neljä lasta.

Lapsia! Vihdoinkin järjellisiä olentoja! Minun on saatava yhteys heihin, lapset tunnistavat Joulupukin, ajatteli Joulupukki. Hän koputti innokkaasti ikkunaruutuun, mutta kukaan ei kuullut. Kanat pitivät sellaista mökää, että se olisi peittänyt alleen jopa Tuomiokirkon kellot.

Haulikkomies tuli ulko-ovelle, hän oli kuorinut lumipuvun pois ja haulikkokin oli jossain muualla kuin hänen kädessään. Hän tervehti vilkkaan näköisiä tulijoita lämpimästi ja he kaikki menivät sisälle. Haulikkomies vilkaisi vielä ovelta kanalan suuntaan, kuin varmistaakseen että Joulupukki oli varmasti tallessa lukkojen takana.

Joulupukki lysähti olkikasaan kanalan lattialle. Näkisikö hän enää koskaan Joulutupaa? Ylitonttua? Joulumuoria ja hänen kirottua kissaansa? Rovaniemen Prisman hedelmäpeliä? Hyvä luoja, älä anna minun kuolla kanojen nokkimana keskelle erämaata.