Kaikkihan tietävät, että on hemmetin paljon helpompi epäonnistua kuin onnistua. Epäonnistuminen ei vaadi minkäänlaista yrittämistä: sen kun seistä pönöttää paikallaan vaikka omassa olohuoneessaan, niin Saturnus renkaineen tippuu varpaille ja seuraavaksi Keskon rekka ajaa päälle.
Onnistuminen sitä vastoin vaatii strategiaa, taitoa ja onnea. Ei välttämättä tässä järjestyksessä. Rutinoitunut onnistuja tietää, että joskus on hyväksyttävä myös satunnaiset epäonnistumiset. Pirunmoinen onnistuja taas tietää, miten käännetään epäonnistuminenkin voitoksi.
En väitä kuuluvani jälkimmäiseen kastiin, mutta ajattelin kertoa teille jännittävästä tapahtumasta opiskeluajoiltani.
Puhun niistä ajoista, kun opiskelin eläintenhoitajaksi. Paljon ennen sitä opiskelin liiketalouden tradenomiksi ja niihinkin opintoihin kuului työharjoittelu, joissa epäonnistuminen kääntyi onnistumiseksi.
Päädyin silloin harjoittelijaksi erääseen omituiseen paikkaan, jossa työnkuvaani kuului sähköpostiosoitteiden copypasteaminen exceliin (ja niitä osoitteita oli todellakin tuhansia, herra ties mistä ne oli kaivettu, koska joukossa oli sellaisiakin kuin ***@viagra-hotline.com). Melko pian aloin pitää ”työtä” älyttömänä ja minua alkoi ottaa päähän lipevän pomon lirkutus. Hänen mielestään olin kuin ruusu kukkakalenterissa ja lallatilaa.
En pidä itseäni feministinä, mutta saan helvetinmoisia näppylöitä epäoikeudenmukaisuudesta. Kun toinen, miespuolinen harjoittelija sai vastuullisempia tehtäviä kuin minä, poltin klassisesti päreeni, sanoin suorat sanat ja lopetin harjoittelun siihen paikkaan. Tämän jälkeen minulle tarjottiin toisaalta osaamistani ja koulutustani vastaavaa harjoittelupaikkaa, josta tuli urani peruskivi.
Joillakin aloilla on selvästi riski joutua osaksi #metoo-kampanjaa, mutta maatalousala ei välttämättä lukeudu siihen. Eläintenhoitajaopinnoissa en kertaakaan kokenut asiatonta kohtelua. Toki täytyy olla melko erikoisen perverssi, jos lehmänlannassa marinoitu opiskelija rupeaa kiinnostamaan.
Tämä ei kuitenkaan ollut postauksen pointti, vaan perinteinen Villa Mallion moraalisaarna.
Siirrymme jälleen itse asiaan, eli siihen että asioilla on luonnollinen taipumus mennä pieleen.
Kun olin Pappilanpuiston luomutilalla harjoittelijana ja sittemmin myös hetken aikaa lomittajana, tilan isäntä lähti joksikin aikaa etelänlomalle. Tila jäi minun ja kokeneen lomittajan vastuulle. Rutiinilla huolehdimme eläimistä: kukonlaulun aikaan ajelimme tilalle tekemään aamunavetan, menimme kotiin päiväunille ja palasimme taas illaksi tekemään iltanavetan.
Tilalla oli kyyttöjen lisäksi myös lampaita. Pari kuukautta aiemmin oli uuhien joukkoon päästetty pässi hoitelemaan hommiaan ja uuhien toivottiin tiinehtyneen. Lampaat kun ovat muutenkin semmoisia pyöryköitä, niin niistä ei välttämättä heti voi sanoa, ovatko ne pieniin päin vai eivät. Varsinkaan ihan alkuvaiheessa.
Yhtenä päivänä, melko pian sen jälkeen kun isäntä oli poistunut Suomen kamaralta, yksi lammas kävi oudoksi. Lomittaja kokeneella silmällään huomasi asian ensin ja kysyi mielipidettäni. Vahvistin hänen näkemyksensä. Kun normaalisti kaikki lampaat ryysäsivät heinähäkille syömään, niin tämä yksilö vain jurotti paikoillaan.
Lammas on ahne eläin ja silloin kun se ei syö, on piru merrassa.
Lomittaja huomasi että lampaaltahan tulee veristä vuotoa takapäästä. Juuri koulunpenkiltä tulleena osasin heti arvata että kyseessä oli luominen. Tässä tapauksessa ei viitata taiteellisiin pyrkimyksiin, vaan keskenmenoon.
Laitoin pomolle viestiä tilanteesta. Hän kehotti pistämään jäitä hattuun, koska verinen vuoto voi olla ihan normaalia tiinehtymisen jälkeen. Mutta lammas vaikutti kipeältä. Painelin sen vatsaa ja olin tuntevinani kyljessä pari möykkyä. Eristimme lampaan sairaskarsinaan kaiken varalta.
Otin kovasti paineita lampaan tilanteesta: isäntä oli matkoilla ja eläimet meidän vastuullamme, ja heti piti jonkun heittäytyä sairaaksi. Onneksi edes lehmät olivat kunnossa.
Olin päivän poissa ja sillä välin tilalla kävi eläinlääkäri, joka sanoi että ei lammas ainakaan tiineenä ole. Hän oli antanut sille kipulääkettä ja käskenyt ottaa yhteyttä, jos vointi huononee. Lomittaja laittoi minulle tästä viestin ja olin hölmistynyt. Minähän olin tuntenut möykyt sen kyljessä, eikä se muka ollut tiineenä?
Rupesin epäluuloiseksi. Seuraavana päivänä menin töihin ja lammas näytti hieman paremmalta, mutta siltä roikkui limaisia roippeita takapäästä. Kokeilin taas sen kylkeä, eikä möykkyjä tuntunut. Mitä ihmettä?
Ratsasin karsinan, mutta en nähnyt mitään. Sitten rupesin toden teolla ajattelemaan. Lammas on saaliseläin. Voisiko se piilottaa keskenmenneen sikiön, ettei verinen mytty houkuttelisi petoja?
Potkiskelin olkikuivikkeita kokeeksi. Puhtaiden kuivikkeiden alta paljastui verijälkiä ja pieni lampaansikiö!
Voi tavaton!
Hälytin navetassa häärineen lomittajan paikalle ja esittelin löydökseni. Olimme yhdessä järkyttyneitä ja samalla helpottuneita: kyse oli todellakin luomisesta eikä mistään ikävästä, mahdollisesti tarttuvasta lammastaudista.
Sittemmin karsinasta löytyi vielä toinenkin kesken mennyt karitsa. Uuhi toipui koettelemuksestaan täysin ja minä olin salaa mahdottoman ylpeä siitä, että vajavaisella kokemuksellani osasin ratkaista verisen lampaan arvoituksen.
Villa Mallio 