Koska on isänpäivä, arvelen että on aiheeseen sopivaa todeta, että suuri osa eläingeeneistäni on isältäni peräisin. Hän on maalta kotoisin ja vietin lapsena varmaan melko paljon aikaa isänpuoleisessa mummolassa. En tiedä varmasti, koska lapsenahan aikakäsitys on koko lailla erilainen kuin tässä puolikypsässä iässä. Lapsena päivä saattoi tuntua vuoden mittaiselta, kun taas nykyään se on lähinnä joku nanosekunti.
Kerran olin mummolassa ilmeisesti vähän pidempään hoidossa (saattoi se olla vain pari päivääkin) ja kyllästyin, kun siellä ei tapahtunut mitään. Aina vaan niitä tylsiä lehmiä ja vasikoita ja aikuisilla kädet täynnä maatalon töitä. Telkkaristakaan ei 80-luvun lopulla tullut muuta kuin jotain Karpoa ja Napakymppiä. Joskus uutisetkin.
Aikani kärvisteltyäni ilmoitin mummulle että minäpä lähden nyt kotiin. Hän luuli minun varmaankin leikkivän jotain kotiinlähtöleikkiä, mutta minä todellakin puin päälleni ja lähdin kirjaimellisesti kävelemään.
Se, että kävelymatkaa oli 60 kilometriä maantien laitaa ja suurin osa siitä kulki karhujen ja susien kansoittaman keskisuomalaisen metsän halki, ei minua hidastanut millään lailla. Tunsin tien ja autollahan sen ajaa alle tunnissa, so what?
Ehdin tallustaa kymmenisen kilometriä enkä ollut edes väsynyt, kun setäni kaahasi tulosuunnasta Saabillaan ja komensi välittömästi auton kyytiin. Protestoin, että olin kylläkin kotiin menossa. Setä lupasi että minut kuskataan ihan autokyydillä kotiin asti. Näin tapahtuikin.
Ihme ja kumma, etteivät isovanhempani saaneet infarktia omatoimiretkeilystäni. Etenkin kun samoihin aikoihin taisi koko Suomi nähdä joka nurkalla Jammu-setiä. Mutta mikä on tarinan opetus? Se, että olin jo alle kymmenvuotiaana varsin omatoiminen. Tosin, jos omat lapseni keksisivät lähteä moiselle taipaleelle, määräisin heidät 20 vuoden kotiarestiin.
Lapsistani puheen ollen, olen viettänyt heidän kanssaan putkeen 28 tuntia sillä välin, kun isäntä oli palkkatöissään. Ellen paremmin tietäisi, saattaisin luulla että meillä asuu oikeasti borneolainen mölyapina ja raivotautinen villikissa. Mutta ne ovatkin vain äänekäs nelivuotias ja syvän uhman vaiheessa oleva kaksivuotias.
Näiden 28 tunnin aikana olen kokenut kaikki inhimillisen elämän tunteet spektrillä syvästä epätoivosta kuplivaan riemuun. Tämäntyyppisen mentaalitripin pystyvät vain Villa Mallion perilliset järjestämään. Luojan kiitos, puolisoni saapui töistä isänpäivän illaksi ja pääsen kuntouttamaan repaleista mielenterveyttäni. Ennen vanhaan oltiin viisaita, kun asuttiin kyläyhteisöissä ja pirtin nurkissa hyysättiin hampaattomia sukulaisiakin. Niille saattoi uskoa lastenhoidon, kun halusi mennä vähäksi aikaa navetan taakse huutamaan epätoivoaan. Ja naapurin isännät kuuntelivat korvat höröllään, että mahtaa olla hieho kiimassa, olisikohan sonnille tarvetta.
Villa Mallio 