Sadetakkimies

Villa Mallio on ollut oikea rauhan tyyssija viime aikoina. Täällä ei ole tapahtunut kerta kaikkiaan mitään: ei ole näkynyt balttilaisia rosvoja, ei rottia, ei jehovan todistajia, ei romanikerjäläisiä eikä edes puolalaisia opiskelijoita. Kanat ovat elelleet sovussa, tiput kasvaneet siivosti ja silkkikanat epäonnistuneet haudonnassaan jälleen kerran. Lampaatkaan eivät ole aiheuttaneet mitään skuuppia.

On ehkä pakko ottaa vuohi tai pari, jotta olisi jutun juurta. Luin netistä, että jonkun vuohi oli syönyt teräskontin kylkeen reiän. Ja jonkun toisen vuohet olivat murtautuneet sisään taloon ja pötkötelleet sohvalla sillä aikaa, kun omistaja kävi kaupassa.

Koska keskellä talvea on epämukavaa ruveta rakentamaan vuohenkestävää karsinaa, lykkään nämä bisnekset suosiolla kesemmäksi. Sen sijaan ajattelin kertoa teille tarinan värikkäästä menneisyydestäni.

Melko kauan aikaa sitten, kun kanat ja lampaat (ja lapset) olivat vain pilke silmäkulmassani, asuin Helsingissä Keskuspuiston kupeessa. Se oli mainio paikka, jossa oli kätevä käydä lenkittämässä kahta terrieriäni.

Oli helmikuu ja Helsinkiin oli saatu kunnolla lunta. Keskuspuiston pusikoissakin oli kohtuulliset kinokset, kun eräänä päivänä koulun jälkeen ulkoilutin koiria. Kello näytti alkuiltapäivää.

Kävelin polulla, kun huomasin että joku äijä loikki polviaan myöten kinoksissa kymmenen metrin päässä minusta ja koiristani. Päättelin että kyseessä oli taas joku niistä hiki päässä pinkovista, rusinaksi kuihtuneista maratoonareista, joita Keskuspuisto tuntui olevan pullollaan. Tällä yksilöllä oli ilmeisesti astetta kovemmat kuntotavoitteet.

Koska Helsingissä ei ole tapana kiinnostua muiden asioista, en piitannut loikkijasta. Jatkoin menoani kapealla polulla nietosten keskellä ja loikkija eteni sivustalla samaan suuntaan. Huomasin silmäkulmastani, että tyyppi sukelsi jonkun katajan juurelle ja jäi siihen kyhjöttämään. Ei kai se nyt vaan loukannut itseään? Pysähdyin katsomaan ja huomasin, että ukko tuijotti minua mutta ei liikkunut.

Vastuuntuntoisena kansalaisena arvelin mennä tarkistamaan tilanteen, kun siinä kohtaa haarautui sopivasti polku kyseistä katajaa kohti. Koirieni mielestä puskajussi oli epäilyttävä ja ne alkoivat pitää murinaa. Katsoin tarkemmin havujen suojissa kyyristelevää tyyppiä ja tajusin, että sehän vatkaa kättään?!

Vedin koko lailla herneen nenään, sieppasin maasta jonkun oksankarahkan ja rynnistin äijää kohti kuin yhden naisen hunnilauma. Pervertti ponkaisi yllättyneenä pystyyn ja lähti vetoketjuaan nykien juoksemaan poispäin. Minä ja koirat ajoimme häntä takaa kohtuullisen matkan. Häiskä hävisi horisonttiin ja palasimme kotiin kiukusta puhisten.

Tottahan suurkaupungissa on kaikenlaisia sadetakkimiehiä, mutta otin henkilökohtaisena loukkauksena sen, että ukko pilasi lenkkini kauniina talvipäivänä.

Parin viikon päästä olin taas ulkoiluttamassa koiria. Löysin Keskuspuistosta mukavan avaran kallion, hieman sivummalla poluista. Siellä oli hyvä heitellä keppiä koirille. Siinä kepinheiton lomassa huomasin tutun hahmon loikkimassa metsässä. Tiesin heti, kenestä oli kyse.

En antanut ukolle tilaisuutta perversioihin, vaan lähdin siltä seisomalta juoksemaan häntä kohti. Ja voitte uskoa, että mies meni kuin jänöjussi yli kivien ja kantojen. Minkä olympiatoivon Suomi hänessä menettikään.

Jollei se ole vielä käynyt selväksi, niin olen aina ollut sitä mieltä, että hyökkäys on paras puolustus. Meni muutama kuukausi, eikä sadetakkimiestä näkynyt. Sitten muutin hieman pohjoisemmaksi, mutta uudesta kodistakin pääsi näpsäkästi Keskuspuistoon suoraan takapihalta.

Yhtenä päivänä lähdin pitkälle kävelylle koirien kanssa. Retki vei pitkästä aikaa vanhojen kotikulmien ohi. Ja mitä näinkään? Se vihonviimeinen ukko seisoi taas pusikoissa lenkkipolkuni varrella ja kehtasi virnistellä!

Sanovat, että itsensäpaljastajat ovat harmittomia, eikä niistä pidä välittää, mutta näin punaista: lähellä oli päiväkoti ja peruskoulu, ja tuo järkijättö kuljeskeli munasillaan pitkin metsiä! Nyt jumaleissön sai loppua tuo häiriköinti!

Pinkaisin ukon perään. Hän hölkkäsi karkuun ja vilkuili minua naureskellen mennessään. Luuli varmaan, että tulen taas kepin kanssa perässä kirittämään. Mutta se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa: väläytin häijyimmän hymyni, kaivoin taskusta kännykän ja rynnistin kamera ojossa ukkoa kohti.

Hänestä jäi vain vauhtiviivat.

IMG_0137
Villa Mallio, sadetakkimiesvapaa vyöhyke.
Mainokset

One Reply to “Sadetakkimies”

  1. Ou nou …. Tuo non niiiiiiiin !!!!! Olen kokenut saman kerran eräässä puistossa koiran kanssa niin ikään lenkillä ollessani. Sitä oloa, minkä tuo tilanne aiheuttaa, ei voi sanoin kuvata. Se on kuvottavaa! Loukkaavaa! Itsensä paljastaja ikään kuin raiskaa näkijänsä henkisesti … no, ehkä liioittelen, mutta joka tapauksessa tunkeutuu minun henkilökohtaisen alueeni sisään … no, sitä on todella vaikea kuvailla. Me sen kokeneet, tiedämme. Onneksi se on rikollista, ei lainkaan suvaitsemista vaativaa erilaisuutta ja itsensä ilmaisua. Sentään.

    Mutta onpa sinulla mahtavat lenkkimaisemat nykyään. Kelpaa koirien jolkotella 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s